Olen muuttunut paljon. Ehkä enemmän, kuin ihmiset yleensä.
Minua ei tunnistaisi kadulla vastaantullessaan kukaan heitä ensin aktiivisesti muistuttamatta. Kasvoni ovat turvonneet niin, että itken peilin edessä. En voi katsoa omaa kuvaani kuin hetken.
Ihmisten asenteet tilaani kohtaan kauhistuttavat. He vertaavat näkemäänsä ihan varmasti entiseen, yllättyvät ja kauhistuvat ja eivät usko näkemäänsä. Pidättelevät ehkä naurua tai epäuskoa. Tai jotakin muuta epämiellyttävää.
En halua, että vanhat tuttavani näkevät minua nyt. Haluan olla hyväksytyn näköinen. Tahdon kasvoleikkaukseen.
Ymmärrän nyt yhtäkkiä ihmisiä, jotka haluavat muokata kehoaan. Inhon tunne voi olla kestämätön. Eikä siihen auta masennuslääkkeet tai psykoterapia. Se vaatii joko hyväksymistä tai tekoja.
En halua hyväksyä enää, liian tuskallista. Vuodesta toiseen. Tarvitsen ihmeitä. En terapiaa.
Miten kohtaan entiset työkollegat? Olen nähnyt heitä viimeksi vuosia sitten. Istuvat lähellä, kulkevat samassa bussissa. Eivät tunnista. tai eivät halua näyttäytyä seurassani. Pitääkö minun esitellä heille alennustilani julkisesti? Palasin samaan työpaikkaan, heti kun sain siihen uuden tilaisuuden.
Muita tuttuja en uskalla edes ajatella tässä vaiheessa. Elelen maailmalta piilossa. Kerään pilkkaa ja ivaa, mutta jatkan kasvottomana tutuilleni.